Luominen – lankeemus – lunastus, Juhani Leppälä

Juhani Leppälä, Tikkurilan srk

Alussa Jumala loi
Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Loi valon, kaartuvan kannen, maanpinnan ja meren. Hän loi auringon, kuun ja tähdet. Hän käski maata kasvamaan kasveja, vesien tuottaa eläimiä ja maan tuottaa eläviä olentoja.

Luomistyön viimeisessä vaiheessa Jumala loi ihmisen, Aadamin, omaksi kuvakseen – loi hänet maan tomusta ja vei istuttamaansa Eedenin puutarhaan, paratiisiin, sitä viljelemään ja varjelemaan. Kasvit ja eläimet ovat erilaisia kuin ihminen, sillä kasvit ja eläimet on tuottanut maa ja meri, mutta ihmisen Jumala loi itse omaksi kuvakseen. Jumala kielsi luomaansa miestä syömästä hyvän ja pahan tiedon puusta, muuten hän kuolisi.

Ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Niinpä Jumala teki miehelle kumppaniksi naisen, Eevan, miehen kylkiluusta. Mies sanoi naisen olevan ”luu minun luistani ja liha minun lihastani, hänet on miehestä otettu”. Sen tähden miehen tuleekin avioliiton solmiessaan luopua isästään ja äidistään ja liittyä vaimoonsa – he tulevat yhdeksi lihaksi. Mies ja hänen vaimonsa olivat paratiisissa alasti eivätkä hävenneet toisiansa. Jumala teki siis avioliiton seksin hyväksi, ei hävettäväksi asiaksi.

Syntiinlankeemus
Käärme eli Saatana oli heitetty alas taivaasta. Hän oli langennut enkeli Lucifer, joka kadehti ihmisten onnea ja vietteli Eevan syömään Jumalan kieltämästä hyvän ja pahan tiedon puusta. Eeva antoi hedelmän myös miehellensä ja hänkin söi. Silloin he molemmat huomasivat olevansa alasti ja tekivät itselleen viikunapuun lehdistä vyöverhot.

Herra sanoi naiselle: ”Mitä oletkaan tehnyt? Jumala kirosi käärmeen niin, että se joutui matelemaan (aiemmin sillä oli jalat) ja syömään tomua koko elinaikansa. Jumala myös pani vainon käärmeen ja naisen välille sekä käärmeen jälkeläisen ja naisen jälkeläisen välille. Siinä lienee eräs syy, miksi islam nykyään vainoaa naisia, alistaa, raiskaa ja tappaa heitä.
Naisen siemen eli Jeesus olisi kuitenkin polkeva rikki käärmeen pään, ja käärme on pistävä Jeesusta kantapäähän. Tämä toteutui Golgatan ristillä, kun ristiinnaulitun kantapään läpi lyötiin naula.

Eevan lankeemuksen vuoksi Jumala teki naisen raskaudet vaikeiksi ja synnytykset kivuliaiksi. Silti hänellä on halu mieheensä ja ”mies on vallitseva naista”. Se merkitsee, että mies on perheen pää, mutta miehen tulee rakastaa vaimoaan.

Aadamin lankeemuksen takia Jumala kirosi maan. Aadam oli tehnyt työtä jo paratiisissa, mutta nyt maa kasvaisi orjantappuroita ja ohdakkeita. Työ on raskasta, ja kerran ihminen tulee jälleen maaksi, sillä siitä hänet on luotu. ”Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.’ Aadamin on myös syötävä ”kedon ruohoja” eli kasviksia ja vihanneksia.

Ensimmäinen evankeliumi
Maailman ensimmäisen evankeliumin lausui Jumala sanoessaan käärmeelle: ”… naisen siemen on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän”. Tämä on lupaus Vapahtajasta, Jeesuksesta Kristuksesta. Inhimillisen luonnon puolesta hän syntyi naisesta, ei miehen siemenestä niin kuin normaalisti. Jumalallisen luonnon Jeesus sai Pyhän Hengen siemenestä, minkä myös enkeli Gabriel ilmoitti Jeesuksen äidille Marialle.

Oliko maininta ”naisen siemenestä” ensimmäinen kerta, kun Raamattu kertoo Jeesuksesta? Ei suinkaan! Hänestä kertoo jo Raamatun 1. kirjan 1. luku, 1. jae ja 1. sana: ”alussa”. Hepreankielinen be-reshit tarkoittaa ’alussa’. Mutta se voidaan kääntää ’esikoisessa’ tai ’esikoisen kautta’. Esikoisensa Jeesuksen kautta Jumala loi taivaan ja maan, ja esikoisen Jeesuksen kautta luotiin myös meidät. Siksi tämä Esikoinen on myös pelastava meidät.

Karkotus paratiisista ja paluu paratiisiin
Jumala teki Aadamille ja Eevalle vaatteet nahasta ja puki heidät niihin. Mutta mistä tämä nahka tuli? Se saatiin eläimestä, joka tapettiin. Eläimen oli uhrauduttava ihmisen takia. Samoin Jeesus tapettiin, uhrattiin ihmisen synnin, viime kädessä epäuskon takia.

Syntiin langennut ihminen ei olisi enää kestänyt Jumalan pyhää kirkkautta. Toisaalta, jos ihminen olisi langenneessa tilassa syönyt paratiisin Elämän puusta, pahuus olisi elänyt ikuisesti. Siksi Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Jumala karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan Elämän puulle vievää tietä.

Miten me siis koskaan pääsemme paratiisiin kuoltuamme, kun pääsyä vartioi kerubi miekkansa kanssa? Ilm. 22:14 kertoo vastauksen: ”Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin”. Miten me pesemme vaatteemme, mistä saamme pelastuksen?

Jumala valmisti meille pelastuksen Jeesuksessa. Pitkänäperjantaina Jeesus maksoi meidän syntimme Golgatalla – kärsi ja kuoli ristillä, kun käärme pisti häntä kantapäähän. Hän meni alas tuonelaan ja murskasi käärmeen pään ja kuoleman noustessaan ylös ensimmäisenä pääsiäisenä, astui ylös taivaisiin ja lähetti helluntaina meille Pyhän Hengen.

Usko Jeesuksen sovitustyöhön ja vaatteidemme pesu Jumalan Karitsan veressä – ne avaavat meille lopulta paratiisin portit, niin kuin Hän avasi ne ryövärille ristillä. Joka sunnuntai Herran ehtoollisella saamme maistiaisia elämän puusta – syömme Kristuksen ruumiista ja juomme hänen verestään, jotta pelastumme. Niin kerran pääsemme sisälle porteista Jumalan kaupunkiin, uuteen Jerusalemiin.

Jeesus antoi meille tehtäväksi levittää ilosanomaa hänestä lähimmäisillemme ja kaikille maailman kansoille. Sitä tehtävää tekee myös Sanasta Elämään -ryhmä, niin srk-vaalien alla kuin niiden jälkeenkin. Jokainen kristitty on saanut hengellisen elämänsä Sanasta – Jeesuksesta Kristuksesta. Eläkäämme myös hänestä – joka päivä.

 

Mitä toivoisin? Kaisa Koivula

Kaisa Koivula, Rekolan seurakunta

Toivo on itse asiassa ärsyttävä asia. Sehän merkitsee sitä, että jotain, mikä on minulle tärkeää, puuttuu ja toivon saavuttavani sen tulevaisuudessa. Olisi paljon mukavampi elää toivotussa tulevaisuudessa kuin elää toivossa.

Jeremian kirjassa kerrotaan, että Jumala sanoo väestönsiirtoihin joutuneilla juutalaisille: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer 29: 11)

Mitäpä tässä sitten toivoisi?

Moni toivoo pysyvänsä nuorekkaana ja pelkää vanhenemista. Naisilta ei edes saa kysyä ikää. Aikamoinen tabu! Jos sen ääneen sanoo, niin eiköhän siinä ole kyse sairauden ja kuoleman pelosta. Voisiko jatkuvaa terveyttä ja päättymätöntä elämää toivoa? Ainakin sairautta ja kuolemaa on vaikea hyväksyä.

Moni on yksin ja kaipaisi läheisten seuraa. Sitä että joku kaipaisi minua. Sitäkin, etten itse aina sotkisi omia ihmissuhteitani. Sitäkin voisi toivoa.

Moni kaipaa merkitystä elämäänsä, esimerkiksi että saisi tehdä tärkeää työtä. Tai vastausta siihen, miksi täällä oikein ollaan. Antaisiko ikuisuuskysymysten selviäminen ja vaikka Jumalan läsnäoloon pääseminen merkityksen elämääni? Uskaltaisiko sellaista toivoa?

Tai mielenrauha. Voisiko jatkuvasti heräävästä epämääräisestä syyllisyyden tunteesta päästä eroon? Tai itsesyytöksistä, kun en saakaan asioita hoidettua täydellisesti? Olisihan tässä toivomista, jos uskaltaisi päästää ajatuksensa laukkaamaan.

Moni kärsii epäoikeudenmukaisuudesta, esimerkiksi joutuu kiusatuksi. Tai kärsii tietäessään, miten epäoikeudenmukaisesti monia muita tällä pallolla kohdellaan. Kannattaako toivoa, että se voisi muuttua?

Sitäkin tässä kaipaisi, että lopulta näkisi, mistä minun elämässäni oikein on kysymys. Onko näissä kärsimyksissä tai tässä jatkuvassa stressissä jotain mieltä? Seuraako tästä jotain hyvää? Vai pinnistelenkö täällä turhaan, kun koko ajan vastustaa? Kannattaako vielä yrittää? Tietääkö joku? Voisiko hän kertoa minullekin?

Raamatun mukaan Jumala aikoo toteuttaa nämä toiveet, nämä toivot. (Katso Raamatusta vaikka Psalmit 19: 9, 130: 5 ja 131: 2, Apostolien teot: 26: 6–8, Kirje roomalaisille 5: 5 ja 8: 20–24 tai Ensimmäinen kirje korinttilaisille 12: 12.) Olisihan siinä toivomista, jos uskaltaisi päästää mielensä irti. Jos uskaltautuisi odottamaan, luottamaan, toivomaan.

Ankkuri Tallinnan satamassa. Ankkuri on toivon symboli (Hepr.6:19-20).

 

Olkaamme kaikki omia itseämme, Jarmo Haverinen

Jarmo Haverinen, Vantaankosken seurakunta
Kun ajatellaan nykypäivän nuorten arvomaailmaa, ja miten se koskettaa kirkkoa. Voidaan ajatella, ettei niillä ole mitään tekemistä keskenään. Mutta onko näin todella? Tahdotaan ajatella, ettei usko ole kirkon opettaman kaltainen. Ettei kirkko opeta itselle mieluisalla tavalla uskoa Jumalaan. Kuitenkin meillä kaikilla on oma suhteemme elämään. Näin myös oma suhteemme Jumalaan. Jollain tavoin tämä pätee meihin kaikkiin. Jokaiseen.

Olemme kaikki omalla tapaamme erilaisia. Olemme tottuneet näkemään elämää omin silmin. Mutta kuka tätä enää opettaa? Minusta Jeesus on oikea vastaus tähän kysymykseen. Hän on ainoa, joka todella kärsi tässä elämässä enemmän kuin kukaan muu meistä. Jeesus on ainoa, joka kuoli jonkun muun takia. Juuri sinun takiasi. Koska Hän on jotain suurempaa. Jotain muuta korkeampaa.

Meillä on elämässämme jotain kirkkoa ehkä huolestuttavaa. Meillä on ismimme. Jotain, mikä laittaa meidät ajattelemaan elämää uudemmalla tavalla. Mutta miksei Luoja tule vastaan tässä asiassa? Kyllä Jumala tulee. Mutta tuleeko ihminen? Kaikki me olemme luomakunnan ihmisiä, syntisiä. Meillä on kaikilla, jopa kirkonmiehillä omat heikkoutemme. Ja aivan kuten shakinpelaaja, kun hän huomaa kehittyneensä, hän tajuaakin, että ei olekaan hyvä pelaaja. Näin on myös papin laita. Kun hän huomaa lähentyneensä Jumalaa Jeesuksen avulla. Hän huomaakin olevansa vain syntinen, tavallinen ihminen. Pappikin huomaa olevansa vain ihminen.

Miksei siis jokaisella tavallisella kansalaisella ole oikeus olla kuten itse on. Kuten itse tahtoo. Kaikilla meillä on tähän oikeutemme. Kellään ei ole oikeutta puuttua tähän. Koska vain Jumala saa määrätä, mitä täällä tapahtuu. Se, joka sanoo puolestasi, leikkii Jumalaa. Hän, joka ei tajua eroa, kuka tässä maailmassa määrää, millaista elämän kuuluu olla. Kaiken kuuluu olla Luojan näköistä. Koska hän on luonut kaiken omaksi kuvakseen. Jokaisen meistä. Luonnonkin. Kaiken.

Teemasta ”minun kirkkoni”? Jukka Norvanto

Mitä ajatella seurakuntavaalien teemasta ”minun kirkkoni”?

Jukka Norvanto, Korson seurakunta

Seurakuntavaalit lähestyvät. Niiden yleisteemaksi on valittu sanapari ”minun kirkkoni”. En pidä muotoilusta. Minun on näet vaikea ajatella kirkkoa jonkun yksityisen ihmisen omana kirkkona, eikä edes minun kirkkonani. Kristillisen seurakunnan ajatuksena on alusta asti ollut, että siinä on kysymys yhteisöstä. Siinä jokainen palvelee toinen toistaan yhteiseksi hyväksi, niin että seurakuntaa voidaan Raamatun sivuilla verrata ihmisruumiiseen, perheeseen tai jopa rakennukseen, jonka muodostavia kiviä kristityt ovat.

Toki seurakuntavaalien teeman valitsijat ovat tämän kaiken tienneet, mutta ovat siitä huolimatta päätyneet yksilöä korostavaan muotoiluun. Ovatko he kenties nostaneet kädet pystyyn antautumisen merkiksi, ja tyytyneet seuraamaan yhteiskuntamme yleistä, yksilöä korostavaa trendiä? Ajattelevatko he kenties niin, että yksilön korostaminen tuo ihmisiä paremmin yhteen seurakunnan kokoontumisiin?

Apostolien tekojen toinen luku kertoo siitä, mitä asioita alkuseurakunnan yhteisön rakentamisessa korostettiin. Jakeet Ap.t. 2:42-47 kertovat siitä, mitä on elää kristittynä seurakunnan keskellä: ” Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.”

Nämä jakeet antavat lyhyen kuvauksen siitä, mikä on edelleen keskeistä kristillisissä seurakunnissa. Niistä nousevat esiin ainakin seuraavat näköalat:

Ensimmäiset kristityt eivät alkaneet tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia siitä, miten kaikki pitäisi organisoida, vaan kaikki alkoi siitä, että nämä kristityt muodostivat yhteisön. Sen jälkeen he alkoivat rakentaa yhteisöä. Mitä näköaloja yhteisön rakentamisessa nousee esiin?

  1. Se oli oppimisyhteisö. Tässä vaiheessa Uutta testamenttia alettiin vasta kirjoittaa. Niinpä ensimmäiset kristityt alkoivat ottaa oppia menneisyydestä tulevaisuutta varten. He tutkivat Vanhan testamentin kirjoituksia uudessa, Jeesuksen tuomassa valossa. He kuuntelivat ja noudattivat apostolien opetusta, koska Jeesus oli uskonut näille tämän opetustehtävän. Tämä oppiminen tapahtui siis yhteisönä. Tässä kohtaa eikä muuallakaan Raamatussa nosteta esiin sitä, että yksi ihminen alkaisi nostaa itseään toisten yläpuolelle, vaan myös apostolit palvelivat uusia kristittyjä Jumalan sanan avulla.
  2. Se oli palveleva yhteisö. He olivat ihmisiä, jotka olivat kuunnelleet apostolien opetusta. Koko ajan Jeesus oli heillä keskiössä. Niinpä he kertoivat myös toisille Jeesuksesta, ja niin seurakunnan määrä kasvoi. Se on suurin ihme, mitä ylipäätään voi tapahtua nykyäänkin. Vain Jumala voi tehdä sen ihmeen, että syntinen ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen ja näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan. Mutta sitä ihmettä ei tapahdu milloinkaan ilman Jumalan sanaa. Sana Jeesuksesta tuo elämän.
  3. Se oli välittävä yhteisö. Ensimmäiset kristityt palvelivat toisiaan niillä resursseilla, joita heillä oli. Toisten palveleminen oli käytännön osoitusta siitä, että Jeesus oli tullut heille tärkeämmäksi kuin omaisuus. Jakaminen oli merkki siitä, että he olivat tulleet Jeesukseen uskoviksi. Siksi Paavali saattaa lainata Jeesuksen sanoja jakeessa Ap.t. 20:35: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” On aina hyvä muistaa, että omaisuudesta tulee helposti meidän herramme ja isäntämme, eikä se pysy meidän palvelijanamme.
  4. Se oli evankelioiva yhteisö. Sen lisäksi, että nämä ensimmäiset kristityt kertoivat Jeesuksesta lähipiirissään, he olivat valmiita viemään evankeliumin sanaa aina maailmaan ääriin asti. Näin yhä uudet ihmiset liittyivät osaksi tätä yhteisöä.
  5. Se oli yhteisö, joka kokoontui yhteen leivän murtamiseen eli ehtoollisen viettoon. Yhteiset jumalanpalvelukset olivat siis heille tärkeitä. Alusta asti on siis käynyt ilmi, ettei Jeesus tahtonut tehdä meistä yksinäisiä uskovia, vaan tehdä meistä yhteisön jäseniä.

Ainakin minun on vaikea tätä alkuseurakunnan kokoontumista pohtiessani ajatella, että joku sen jäsenistä olisi alkanut puhua ”minun kirkostani”. Ehkä kuitenkin joku olisi saattanut sanoa: ”Minäkin saan olla mukana kantamassa korteani kekoon muiden iloksi.” Sellaiseen muotoiluun olisi minunkin helppoa yhtyä, sillä kristillinen seurakunta ei ole palvelujärjestö vaan organismi, jossa jokaisella on jotain annettavaa yhteiseksi hyväksi ja Jumalan kunniaksi.

Mosaiikki lattiassa ruokkimisihmeen kirkossa Tabghassa Israelissa.

Kirkon ja kristillisyyden näkyminen, Thorleif Johansson

Thorleif Johansson, Tikkurilan srk

Katson – jälleen kerran – Rooman Pietarin kirkosta YLE1:n välittämää jouluyön messua. Se on ollut tapani siitä asti kun koulutoverini, nyt jo pois nukkunut Pentti Laukama selosti messua omaan, rauhalliseen tapaansa. Hän kutsui minutkin – ei-katolilaisen – seuraamaan messua. Olen myös osallistunut useita kertoja Paavin yleisvastaanotolle.

Näyttää siltä, että katolisessa kirkossa Jumalan pojan Kristuksen tuleminen ihmiseksi on hyvin keskeistä.

Lähetyksen tekstitys ei toimi ja Pietarin kirkon messua katsellessa ajatus lähtee vaeltamaan. Tänä yönä se pysähtyy krstillisyyden ja kirkon näkyvyyteen Euroopassa ja Suomessa.

Luterilaisen ja katolisen ajattelun lisäksi olen elämäni varrella tutustunut myös ortodoksiseen uskoon ja sen ilmenemiseen. Siellä pääsiäinen ja ylösnousemus ovat keskeisiä. Pääsiäisaamun ”Kristus on noussut kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti!” on vahva viesti.

Tunnen aivan ytimiä myöten myös karismaattisuuden ja sen Pyhän Hengen korostukset. Ja meillä Suomessa körttiläisyyden ikuisesti kulkevat kahden maan kansalaiset, evankeliset uskosta riemuitsevat tai viidennen herätysliikkeen uskossaan vahvat – kaikki ovat tulleet tutuiksi.

Nämä kaikki ovat eri näkökulmia joulun ihmeeseen: Jumala lähetti poikansa ihmisten keskuuteen välittämään rauhan sanomaa. Ja rauhaa todella nyt tarvitaan!

Ajatus palaa maailmanmatkaltaan Suomeen ja kristillisyyden asemaan täällä. Pieni huoli asettuu aivoihin. En esimerkiksi ymmärrä sitä Suomessa yhä enemmän sijaa saavaa ajattelumallia, että kristillisyys pitäisi jotenkin sivuuttaa. Että kristillisyyden ja kirkon historialla ei muka olisi mitään merkitystä ihmiskunnan ja erityisesti Euroopan historiassa.

Haloo! Miljardi ajattelee siten kuin katolinen kirkko. 400 miljoonaa on luokiteltu karismaatikoiksi. 300 miljoonaa ortodoksia elää oman ajattelumallinsa mukaan.

Nyt meillä on tehty kansalaisaloite, jossa kouluissa opetettaisiin vain kaikille yhteistä katsomustietoa, jossa uskontoja käsiteltäisiin rinnakkain ja samanarvoisina.  Ajatuksena on, että oman uskonnon syvempää opettamista varten ovat kirkot ja uskonnolliset yhteisöt.

Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta alkuosaa en ymmärrä. Kristillisyys on kuulunut kaksi vuosituhatta Euroopan historiaan – hyvän ja pahan teossa. Siksi sen on saatava säilyttää sille kuuluva sija. On jokaisen oma asia, mihin uskoo – vaikka joulupukkiin tai pakkasukkoon näinä sesonkiaikoina – mutta yhdestä emme pääse: kristillisyys sen eri ilmenemismuodoissa on osa ihmiskunnan historiaa. Ennen kaikkea se on osa Euroopan historiaa. Tosin painopiste on siirtynyt viime vuosikymmeninä erityisesti katolisen kirkon ja karismaattisuuden siivillä vahvasti päiväntasaajan eteläpuolelle.

Mutta kautta Roomasta vuosittain lähetettävän jouluyön messun: kristinuskon ja kirkon on säilytettävä sille kuuluva asema Euroopan ja myös Suomen historian osana.

 

Kristillisyys näkyy vielä nyt hyvin esimerkiksi Ylen ohjelmissa körteistä paaviin asti. Tässä joulun ohjelmistosta mm. ”Kahden maan kansalainen” –virren säveltäjä Jaakko Löytty ja paavi Fransiskus.

Kirkon tehtävä, Heikki Hilli

Heikki Hilli, Tikkurilan srk

Uuden yhteisen kirkkovaltuuston ja uusien seurakuntaneuvostojen työ on päässyt alkuun.  Niiden yksi tärkeä tehtävä on tarkistaa tai uudistaa toimintamme strategiaa. Vantaalla nykyinen yhtymän yhteinen strategia on laadittu vuosille 2011-2016. Sen missioksi on kirjattu Armon asialla vaativassa maailmassa ja visioksi Ihmisiä kohtaava ja vahvistava sekä työssään uudistuva kirkko Vantaalla.

Äkkiseltään nämä kuullostavat hyviltä, mutta mistä armosta ne viestivät ja mikä on ihmisten kohtaamisen tavoite? Olemmeko maailman vaatimuksiin armoa jakamassa ja vain niihin vahvistusta jakamssa? Armeliaisuus on hyve ja rinnalla kulkeminen tärkeätä, ehdottomasti näin. Mutta eikö kirkon ensisijainen tehtävä ole julistaa armoa syntisille Jumalan edessä ja johtaa ihmisiä pelastukseen. Miten se näkyy strategiamme missiossa ja visiossa.

Piispa Seppo Häkkisen totesi saarnassaan Lappeen seurakunnan 600-vuotisjuhlamessussa helatorstaina 14.5.2015 seuraavasti:
”Kirkko on elävä Kristuksen ruumis, maailman valo ja suola. Jeesuksen antamaa tehtävää ei ole vielä suoritettu loppuun. Parannusta ja syntien anteeksiantamusta on yhä saarnattava täällä Lappeenrannassa, omassa maassamme ja kaikkialla maailmassa.”

Tarpeelinen muistutus Mikkelin piispalta. Nämä asiat meidänkin tulisi saada ytimeksi strategiaamme: Olla valona ja suolana yhteiskunnassamme ja saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta.

Harvoin saa nykyisin kirkoissamme kuulla parannuksen saarnaa tai varoitusta synnin seurauksista. Mieluummin tunnutaan vain lupaavan kaikkea hyvää. Jumalan pyhyys sivuutetaan; ei ole mitään pelättävää. Syynä tähän lienee pelko ihmisten loukkaantumisesta ja halu miellyttää kaikkia ja mukautua ajan henkeen.

Vapahtajamme Jeesus itse opetti: ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” Matt 5:13

Jotta meillä velä olisi käyttöä, on meidän palatava kirkkomme alkuperäiseen tehtävään. Me emme saa johtaa ihmisiä harhaan jättämällä kertomatta Jumalan pyhyyden vaatimaa parannuksen tekoa. Vasta silloin armokin on arvokasta, syntisen ihmisen saama armo Jumalan edessä Jeesuksen tähden. Yrittäkäämme vaikuttaa seurakunnissamme paluuta kirkon tehtävän ytimeen.

Unelma, josta tuli totta, Jukka Norvanto

Jukka Norvanto, Korson srk, Vantaa

Autolla Nepaliin
Sain etuoikeuden käydä katsomassa lehdistönäytöksessä dokumenttielokuvan Matka Nepaliin. Unelmien elokuva.

Elokuva kertoi koskettavasti siitä, mitä tapahtui kuin muutama suomalainen nuori mies sai sydämelleen Nepalin kastittomat ihmiset, jotka elokuvan mukaan ovat eläimiäkin kurjemmassa asemassa. He tahtoivat toimillaan saada aikaiseksi koulun näille kastittomien syrjityille lapsille. Toisin sanoen halu auttaa ihmisiä, joilla itsellään ei ole edellytyksiä muuttaa elinolojaan sai nuoret liikkeelle.

Unelman tärkeänä osana oli hakea autolla Nepalista kastittomien tekemiä käsitöitä myytäväksi Suomeen kouluhankkeen hyväksi. Automatka Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Kiinan, Pakistanin ja Intian halki Nepaliin oli kuin ihmiselämä pienoiskoossa. Matkalle mahtui suuria ilon hetkiä, niin kuin masennuksen, pelon ja sairaudenkin vaiheita. Kameran tallentamana nuorten miesten tunteiden kirjo välittyi koskettavasti katsojalle, ja harvanpa silmät taisivat kuivina pysyä matkan etenemistä seuratessa.

Elokuvan tärkein anti ei ollut kuitenkaan nuorten miesten tunteiden seuraamisessa eikä edes matkan varren mahtavissa maisemissa, vaan siinä tehtävässä, jonka he olivat saaneet sydämelleen. Päämäärä oli heidän itsensä ulkopuolella, mikä tekee elokuvasta klassikon, näin uskaltanee sanoa jo nyt, ennen ensi-iltaa.

Myös seurakunnan työssä tavoitteen täytyy olla aina jossakin muualla kuin omassa itsessä ja pyrkimyksessä täyttää omia tarpeita. Kristillinen seurakunta on maan päällä täyttääkseen tehtävää, jonka se on saanut ihmiseksi syntyneeltä Jumalalta. Sitä tehtävää täyttäessämme olemme mitä syvimmässä määrin myös lähimmäisiä lähimmäisillä. Siitähän hyvän tekemisessä on kysymys.

Arvot ohjaavat hyvän tekemistä, Mika Patjas

Mika Patjas, Nurmijärven srk
Seurakuntavaalien ennakkoäänestys on takana ja iso on jo äänestänyt. Vielä on varsinainen vaalipäivä aikaa äänestää. Vaalien teemana on hyvän tekeminen.

Seurakuntavaalit ovat kuitenkin myös arvovaalit. Arvot ohjaavat meitä päätöksissämme. Juuri ennakkoäänestyksen aikana, keskiviikkona 29.10, saimme täällä paikallisesta Nurmijärven Uutisista myös erään psykologin suulla kuulla, että on tärkeää antaa lapsille arvoja, koska he tarvitsevat niitä omaan tasapainoiseen kehittymiseensä. Siksi etenkin arvovapaa kasvatus huolettaa häntä. Vanhempien tärkeänä tehtävänä on ottaa kantaa ja antaa lapsille arvoja.

Mutta mitä me ajattelemme itsemme suhteen? Tarvitsemmeko itse arvoja? Ja jos tarvitsen, niin mistä niitä saa? Mitä ajattelemme taas seurakunnan suhteen? Mistä seurakunta saa arvonsa? Edellä kerrottuun lehtijuttuun liittyen: olisiko meidän siis ”vanhempina” annettava arvot myös seurakunnalle?

Lähestytään asiaa yhdeltä selkeältä kannalta. Seurakunnassa tunnustamme Jeesuksen hyväksi arvojen opettajaksi. Hänen esimerkistä varmaan voisimme saada apua tähän arvokysymykseen. Varmaan myös moni on lukenut Raamatusta Jeesus Kristuksesta. , joka kulkee täällä maan päällä ja julistaa ilosanomaa Jumalan valtakunnan tulosta ihmisten lähelle. Samalla Hän parantaa sairaita ja auttaa muuten vaivattuja. Evankeliumeista olemme saaneet oppia, että hän on opettaja, jolla on julistettavana oma sanomansa. Siksi Jeesus ei suostu kenenkään muun markkinointimieheksi saati ”kaupparatsuksi”, joka suostuu siihen, että joku muu ”ratsastaisi” Hänen avullaan omien ideoidensa eteenpäin viemiseksi.

Silti Jeesus ei ole etäinen, vaan Hän ottaa vastaan kaikki, jotka Hänen luoksensa tulevat. Ja etenkin ne, jotka eivät täytä kriteerejä ja vaatimuksia eikä niitä arvojakaan. Niitä, jotka ovat tehneet väärin itseään, toisiaan ja Jumalaa kohtaan. Niitä, joiden hyvän tekeminen on jäänyt vaillinaiseksi tai kokonaan laiminlyöty. Ne, jotka Jeesuksen kohtasivat, ymmärsivät, että Häntä kannattaa kuulla ja seurata, koska Hänellä on paljon kerrottavaa. Ja vielä paremmin he oppivat luottamaan, että tämän kaverin sanoihin ja tekoihin voi luottaa. Samalla he saivat itse luottamusta omaan elämäänsä.

Onko siis Raamatussa kerrottu Jeesus vielä se, joka saa antaa meille oman itseisarvomme, muita hyviä arvoja, hyviä tehtäviä ja lisäksi voimaa hyvien tekojen toteuttamiseen? Saahan tämä olla vielä meidän yksittäisten kristittyjen ja koko seurakunnan esimerkkinä. Saammehan vieläkin ammentaa arvomme Raamatusta, Jumalan sanasta?

Vaaleissa on paljon ehdokkaita, jotka haluavat toimia tämän esimerkin mukaan. Nyt on aika äänestää.

Kirkon kolme vaihtoehtoa, Thorleif Johansson

Thorleif Johansson, Tikkurilan srk, Vantaa
Suomen evankelisluterilainen kirkko on kovilla. Jäsenet kaikkoavat, talous on tiukoilla ja evankeliumin viestinnästä on osin luisuttu reuna-alueille.

Tilanne on kuin Raamatun kertomuksessa neljästä pitaalisesta miehestä.

Tarinassa miehet nojailivat kaupunginportin ulkopuolella, kuten sen ajan terveydenhuolto edellytti. Ulkopuolella oli tylsää, mutta muurien sisäpuolellakaan ei mennyt sen paremmin. Vihollinen oli saartanut kaupungin, ja asukkailta puuttui niin ruoka kuin juomatkin.

Hyvin ei siis mennyt, ja huono loppu näytti odottavan joka puolella.

Tiukka tilanne piristi miehet pohdiskelemaan. Olisiko enää minkäänlaisia elämän jatkamisen mahdollisuuksia?

Pikaisessa analyysissa miehet päätyivät seuraaviin vaihtoehtoihin:

Vaihtoehto numero yksi: Jos me menemme kaupunkiin, niin me kuolemme sinne, koska siellä on nälänhätä.

Vaihtoehto numero kaksi: Jos me jäämme nojailemaan tähän muuriin emmekä tee mitään, niin tähänkin me kuolemme. Tuntui huonolta valinnalta.

Sitten vaihtoehto numero kolme. Se sisälsi riskin, mutta oli myös rohkein ja innovatiivisin.

Jospa me lähdemme kaupunkia piirittävän vihollisen leiriin. Jos meidät tapetaan, niin lopputulos on sama kuin edellisissäkin vaihtoehdoissa, mutta kuolemaan päätyminen edellyttää hieman puuhastelua ja sandaalien siirtelyä toisen eteen. Edellyttää ehkä hieman rohkeaa mieltäkin.

Mutta entä jos vihollinen ei tapakaan? Silloin riski on otettu, eteneminen on kannattanut ja elämä jatkuu…

Miehet valitsivat viimeisimmän vaihtoehdon. Aamupuolella yötä – ei ollut niin kuuma kävellä – he lähtivät siirtelemään heikkoja jalkojaan kohti vihollisen leiriä.

Kun he sitten saapuivat kaupunkia saartavan leirin laitamille, niin siellä ei ollutkaan ketään.

Miksi?

Vihollinen oli yöllä kuullut vaunujen, hevosten ja suuren sotajoukon ääniä, ja heihin iski paniikki. Sodanjohdon pikainen strategia-analyysi tuotti tuloksen, että piiritetyn kaupungin kuningas onkin liittoutunut muiden kuninkaitten kanssa ja nyt kimppuun on tulossa tolkuton joukko. Ja niin operatiivinen johto antoi määräyksen: ei muuta kuin äkkiä pakenemaan henkensä kaupalla aamuyön pimeyteen. Jälkeen jäi leiri, teltat, hevoset ja aasit.

Kun pitaaliset sitten aamulla raahustivat tyhjään leiriin, niin siellä odottivat kaikki hyvyydet ja aarteet. Oli ruokaa, juomaa, telttoja ja eläimiä.

Selkeä kristillinen viesti pelastaa kirkon
Mikä oli avain tapahtuneeseen? Viesti! Yössä kuuluva muutaman, elämän ahdistaman miehen jalkaparin raahustava ääni. Ei siis mitään merkittävää, paitsi että ääni – moninkertaistui.

Edellä kerrotussa ovat myös kirkon tulevaisuuden vaihtoehdot.

Jos me emme tee mitään, niin me kuolemme. Jäsenkato on tosiasia, talous horjuu ja perinteinen klassinen kristinusko haalistuu.

Ja vaikka me teemmekin, niin sekään ei takaa tulosta. On niin monia häiritseviä ääniä. On kisa ajankäytöstä. On kilpailua varoista ja veroista.

Pelkkä tekeminen ei siis takaa kirkolle suotuisaa tulosta. Mutta varma on, että ilman selkeää kristillistä viestiä hyvää tulosta ei synny! Viestin hämärtyminen johtaa määrätietoisesti kohti surullista loppua.

Siksi Dietrich Bonhoefferin virren 600 sanoin:

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

2. kuninkaiden kirja 7: 3-7

Kaupunginportin ulkopuolella asusti neljä spitaalista miestä. He sanoivat toisilleen: ”Miksi istua täällä kuolemaa odottamassa?

Jos me päätämme mennä kaupunkiin, me kuolemme sinne, koska siellä on nälänhätä, ja jos jäämme tänne, me kuolemme yhtä lailla. Miksemme lähtisi syyrialaisten leiriin! Jos he säästävät meidän henkemme, me pysymme elossa, ja jos he tappavat meidät, silloinkin me vain kuolemme.”

Aamupuolella yötä he lähtivät liikkeelle mennäkseen syyrialaisten leiriin, mutta kun he saapuivat leirin laitamille, siellä ei ollutkaan ketään.

Herra oli pannut syyrialaiset kuulemaan vaunujen, hevosten ja suuren sotajoukon ääniä, ja silloin he olivat sanoneet toisilleen: ”Israelin kuningas on varmasti ostanut heettiläisten kuninkaat ja Egyptin kuninkaat puolelleen. Nyt he ovat tulossa meidän kimppuumme.”

Syyrialaiset olivat jo aamuyöstä lähteneet pois, jättäneet teltat, hevoset ja aasit jälkeensä leiriin ja paenneet henkensä edestä.

Pyhän Laurin kirkko Vantaa
Pyhän Laurin kirkko Vantaa

Miten miesten ja naisten välistä tasa-arvoa pitäisi edistää! Kaisa Koivula

Kaisa Koivula, Rekolan srk, Vantaa
Kirjoitan tätä pyhäinpäivänä, joka on perinteisesti ollut marttyyrien muistamisen päivä.

Minä olen tänään muistellut Afganistanissa 24.7.2014 tapettuja Kansanlähetyksen avustustyöntekijöitä. He olivat järjestön palveluksessa, joka on perustettu tarjoamaan terveyspalveluja afganistanilaisille; myös naisille ja lapsille, joille ei aina ole tällaisia palveluja tarjolla.

Tässä on pieni esimerkki siitä, mihin nämä avustustyöntekijät olivat vaikuttamassa:

”Terveyskasvatus on avannut silmiä. Puhtaus ja parantunut hygienia ovat vähentäneet sairauksia. Vanhat uskomukset synnytykseen liittyen ovat saaneet kyytiä, minkä seurauksena äidit ja vastasyntyneet voivat paremmin. Miehet ovat nähneet vastuunsa raskaina olevien vaimojensa hyvinvoinnista. Kylien asukkaat syövät enemmän vihanneksia ja hedelmiä ja käyttävät paljon vähemmän rasvaa ruoanlaitossa. Lasten terveys on parantunut silminnähden ja koulujen poissaolot ovat vähentyneet.

Maaseudun kylissä asuvat naiset kuvaavat uutta tilannetta erikoisella tavalla: ’Olemme tulleet ulos kodeistamme.’ Heidän elämänpiirinsä on laajentunut. Monilla kursseilla he ovat tutustuneet muihin kylän naisiin. Monien opittujen asioiden, kuten lukutaidon, vuoksi he tuntevat itsensä vahvemmiksi. Naiset ovat osallistuneet pienlainaryhmiin ja oppineet uusia taitoja. Saatuaan omaa tuloa tuotteittensa myynnistä, heidän asemansa yhteisössä ja kodissa on parantunut.”

Tällaisesta työstä ei aina ole pidetty. Tällaisesta työstä he maksoivat hengellään.

Minä olen mielelläni tukemassa tällaista tasa-arvotyötä.
Ja tuen sitä myös häveten omaa turvallista oloani täällä Suomessa.
Ja toivon – mutten todellakaan voi vaatia – että se vielä jatkuisi, vaikka se on hengenvaarallista.

Granaattiomena
Granaattiomena