Kirkon ja kristillisyyden näkyminen

Thorleif Johansson, Tikkurilan srk

Katson – jälleen kerran – Rooman Pietarin kirkosta YLE1:n välittämää jouluyön messua. Se on ollut tapani siitä asti kun koulutoverini, nyt jo pois nukkunut Pentti Laukama selosti messua omaan, rauhalliseen tapaansa. Hän kutsui minutkin – ei-katolilaisen – seuraamaan messua. Olen myös osallistunut useita kertoja Paavin yleisvastaanotolle.

Näyttää siltä, että katolisessa kirkossa Jumalan pojan Kristuksen tuleminen ihmiseksi on hyvin keskeistä.

Lähetyksen tekstitys ei toimi ja Pietarin kirkon messua katsellessa ajatus lähtee vaeltamaan. Tänä yönä se pysähtyy krstillisyyden ja kirkon näkyvyyteen Euroopassa ja Suomessa.

Luterilaisen ja katolisen ajattelun lisäksi olen elämäni varrella tutustunut myös ortodoksiseen uskoon ja sen ilmenemiseen. Siellä pääsiäinen ja ylösnousemus ovat keskeisiä. Pääsiäisaamun ”Kristus on noussut kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti!” on vahva viesti.

Tunnen aivan ytimiä myöten myös karismaattisuuden ja sen Pyhän Hengen korostukset. Ja meillä Suomessa körttiläisyyden ikuisesti kulkevat kahden maan kansalaiset, evankeliset uskosta riemuitsevat tai viidennen herätysliikkeen uskossaan vahvat – kaikki ovat tulleet tutuiksi.

Nämä kaikki ovat eri näkökulmia joulun ihmeeseen: Jumala lähetti poikansa ihmisten keskuuteen välittämään rauhan sanomaa. Ja rauhaa todella nyt tarvitaan!

Ajatus palaa maailmanmatkaltaan Suomeen ja kristillisyyden asemaan täällä. Pieni huoli asettuu aivoihin. En esimerkiksi ymmärrä sitä Suomessa yhä enemmän sijaa saavaa ajattelumallia, että kristillisyys pitäisi jotenkin sivuuttaa. Että kristillisyyden ja kirkon historialla ei muka olisi mitään merkitystä ihmiskunnan ja erityisesti Euroopan historiassa.

Haloo! Miljardi ajattelee siten kuin katolinen kirkko. 400 miljoonaa on luokiteltu karismaatikoiksi. 300 miljoonaa ortodoksia elää oman ajattelumallinsa mukaan.

Nyt meillä on tehty kansalaisaloite, jossa kouluissa opetettaisiin vain kaikille yhteistä katsomustietoa, jossa uskontoja käsiteltäisiin rinnakkain ja samanarvoisina.  Ajatuksena on, että oman uskonnon syvempää opettamista varten ovat kirkot ja uskonnolliset yhteisöt.

Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta alkuosaa en ymmärrä. Kristillisyys on kuulunut kaksi vuosituhatta Euroopan historiaan – hyvän ja pahan teossa. Siksi sen on saatava säilyttää sille kuuluva sija. On jokaisen oma asia, mihin uskoo – vaikka joulupukkiin tai pakkasukkoon näinä sesonkiaikoina – mutta yhdestä emme pääse: kristillisyys sen eri ilmenemismuodoissa on osa ihmiskunnan historiaa. Ennen kaikkea se on osa Euroopan historiaa. Tosin painopiste on siirtynyt viime vuosikymmeninä erityisesti katolisen kirkon ja karismaattisuuden siivillä vahvasti päiväntasaajan eteläpuolelle.

Mutta kautta Roomasta vuosittain lähetettävän jouluyön messun: kristinuskon ja kirkon on säilytettävä sille kuuluva asema Euroopan ja myös Suomen historian osana.

 

Kristillisyys näkyy vielä nyt hyvin esimerkiksi Ylen ohjelmissa körteistä paaviin asti. Tässä joulun ohjelmistosta mm. ”Kahden maan kansalainen” –virren säveltäjä Jaakko Löytty ja paavi Fransiskus.