#minunkirkkoni vai #Kristuksenkirkko? Topias Tanskanen

Topias Tanskanen, Tikkurilan seurakunta

Seurakuntavaalien teemana on #minunkirkkoni. Halutaan kysyä, millainen on sinun kirkkosi, mitä haluat kirkoltasi. Millainen kirkkosi on?

Toivottavasti kirkko ei ole minun. Sillä se ei olisi kaunista katsottavaa.

Viime vaaleissa oli itse asiassa samantapainen slogan: ”Tee kirkosta itsesi näköinen”. Minkä näköinen kirkko silloin olisi? Olisiko se samanlainen kuin Instagram-päivityksemme Pancho Villasta tai Burger Kingistä? Olisiko se kaunis hymy, joka peittää väsyneet kasvot ja väsähtäneet voimat? Vai olisiko se enemmänkin sen näköinen, mitä haluamme salata?

Juha Leinonen tekaisi viime vaalien alla muutaman varjomainoksen, jotka kertoivat ”itsesi näköisestä kirkosta”. Helsingin teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä hän kommentoi tätä seuraavalla tavalla:

”’Minun’ näköinen kirkko on ruma, koska ’minä’ on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän lauseen yhteydessä oli jossain kohdissa aluke ”Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkansa.”
http://kyyhkynen.tyt.fi/joku-saattaa-suuttua-kyyhkynen-42014/

Mielestäni Juha on oikeassa. Minun näköiseni kirkko ei olisi kaunista katseltavaa. Eikä kirkko ole minun omistettavani. Kirkko on Kristuksen kirkko. Jeesuksen kirkko. Ultimaattisen Jeesustelijan kirkko. Ei minun kirkkoni.

Sen takia, jos haluan rakentaa kirkkoa, en rakenna sitä itseni näköiseksi, vaan haluan rakentaa sen Kristuksen näköiseksi. Kristus taas näyttää siltä, miltä hän näyttää Raamatussa. Raamattu nimittäin todistaa Kristuksesta ja on tallettanut meille tiedon historiallisesta Kristuksesta, jonka kautta taas Jumala, joka on Kristus, on ilmoittanut itsensä meille.

Silloin kiinnitän katseeni Kristukseen. Pyrin rakentamaan kirkkoa ja antamaan oman panokseni sille, mikä on Kristuksen kasvojen näköistä. Ja hänen kasvonsa me opimme tuntemaan Raamatusta, Jumalan historiaan sitoutuneesta ilmoituksesta.

Seurakunnan ja kirkon elämän tulisi siis heijastaa oman Herransa tahtoa. Millainen Jeesus on, sellainen tulisi kristittyjen ja siten seurakunnan ja kirkonkin olla. Siis: Vastaanottavainen, rakkaudellinen, anteeksiantava, sisäänkutsuva, mutta samalla myös totuudellinen, Jumalasta puhuva, Jumalan luokse kutsuva, taivaan kotiin sisäänheittävä.

Lopulta kyse ei ole siitä, mitä me olemme, vaan siitä, mitä Jumala on. Meidän näköisemme kirkko ei ikinä ole Kristuksen näköinen kirkko, sillä me olemme liian syntisiä, epäonnistuvia, raihnaisia, rikkinäisiä, hajalla olevia, rakkaudettomia, väsyneitä ja väsähtäneitä, armahdusta kaipaavia. Me emme ole täydellisiä, emme aina niin rakkaudellisia, emme sisäänkutsuvia vaan yleensä ulossulkevia.

Kristus on rakkaudellinen, vastaanottavainen, anteeksiantava, sisäänkutsuva. Hän armahtaa, hän rakastaa, kohteestaan riippumatta. Hän rakastaa ehjäksi. Siitä merkkinä seisoo risti joka kirkon katolla. Risti kertoo siitä uhrauksesta, jonka Jeesus on tehnyt jokaisen meistä puolesta kantamalla meidän virheemme ja rikkomuksemme ristillä meidän puolestamme, kun olimme vielä hänen vihollisiaan. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jeesus ei jäänyt ristille, vaan nousi ylös kuolleista ja osoitti voimansa, ja osoittaa yhä tänä päivänä. Hän on elävä Herramme, joka hallitsee meitä ja kirkkoaan yhä tänäänkin armolla ja totuudella. Hän on Kirkon Herra. Kirkkoherra. Emme me.

#minunkirkkoni on #Kristuksenkirkko. Onneksi. En rakennakaan omaa kirkkoani, vaan omalla vajavaisella panoksellani Kristuksen kirkkoa. Armosta ammentaen. Levosta käsin. Sanasta elämään.