Kaisa Koivula, Rekolan srk

Pidimme maaliskuussa kaksi kokousta: 13.3. ja 26.3. Laitan tähän satoa kokouksista.

Valitsimme henkilöt kahdeksi vuodeksi kolmeen tehtävään Rekolan seurakunnassa.

Lapsiasiahenkilöiksi nimettiin seurakuntaneuvoston jäsen Stina Kuusniemi (Tulkaa kaikki -ryhmä) ja seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja Kirsi Vuorikivi. Stina on mm. tehnyt seurakunnan nuorisonohjaajan töitä. Seurakunnassa pitää nykyään ottaa kaikissa päätöksissä huomioon niiden vaikutus lapsiin ja nuoriin. Lapsiasiahenkilöt voivat seurata, että näin tehdään, ja pyrkiä edistämään seurakunnan lapsi- ja nuorisoystävällisyyttä. Tehtävään saa koulutusta. Kullakin lapsiasiahenkilöllä on suuri vapaus hoitaa tehtävää hyväksi katsomallaan tavalla.

Messutoimikuntaan valittiin vanhat jäsenet: Sauli Ahopelto, Pia Alapiha, Eeva Pitkänen ja Vappu Olsbo ja lisäksi minut uudeksi seurakuntaneuvoston jäseneksi. Messutoimikunnan tehtävänä on jakaa seurakuntalaisten palveluvuorot pääjumalanpalveluksiin, kehittää palveluvuorojärjestelmää, etsiä uusia henkilöitä toimimaan avustajina messussa, kehittää uusien vapaaehtoisten kutsumistapoja ja osallistua vapaaehtoisten koulutusten järjestämiseen. Puhetta oli osallistumisesta jumalanpalveluselämän kehittämiseen laajemminkin, mutta sitä ei mainita kokouksen pöytäkirjassa. Saapa nähdä, mitä toimikunnan jäsenyys tuo tullessaan.

Rekolan seurakunnalla on kaksi ystävyysseurakuntaa: Vormsi Virossa ja First Lutheran Church     -seurakunta Yhdysvaltain Länsi-Virginian Parkersburgissa. Ystävyysseurakuntatyöryhmän jäseniksi valittiin vanhoista jäsenistä Sini Alén, Soile Niemi, Jukka Yrjölä, Noora Hultin ja Siru Rantanen ja seurakuntaneuvoston uudeksi jäseneksi Matti Hyöky (SE-ryhmästä). 26.3. kokouksessa päätimmekin sitten puoltaa 10 140 € investointiavustuksen myöntämistä Vormsin seurakunnalle seurakuntatalon välikeittiön ja grillikatoksen rakentamiseen. Ideana on, että seurakunta saa oman toimintansa lisäksi myös tuloja myydessään seurakuntatalon majoituspalveluja.

Myös moniin tapahtumiin valittiin edustajia: Laura Maria Latikka valittiin Rekolan seurakunnan edustajaksi Kirkkopalvelujen yhdistyksen ja Medialähetys Sanansaattajien vuosikokouksiin, Annukka Pietarinen (SE) ja Laura Maria Suomen Lähetysseuran vuosikokoukseen ja Markku Nieminen (SE) Suomen Pipliaseuran vuosikokoukseen. Stina Kuusniemi, Laura Maria Latikka, Markku Nieminen, Annukka Pietarinen, Kirsi Vuorikivi ja Jouni Tiainen (SE) valittiin osallistumaan Kirkkopäiville ja Lähetysseuran lähetysjuhlille. Minut valittiin osallistumaan seurakunnan edustajana Lähetysyhdistys Kylväjän kesäpäiville ja Matti Hyöky Kansanlähetyspäiville.

Niin kuin valinnoista näkee, Sanasta elämään ryhmä on selvästi yliedustettuna osallistumisissa toimintaan ja vapaaehtoisvastuiden ottamisessa.

Jälkimmäisessä kokouksessa otimme kantaa Vantaan seurakuntien IT-alueen toimintaohjelmaluonnokseen. IT-alueen vastuulle kuuluvat mm. tietojärjestelmien järjestelmätuki, IT-infrastruktuuri (eli laitteistot, ohjelmistot ja tietoverkkojen resurssit, joita hyödynnetään seurakuntien tietokone- ja tietoliikenneympäristön hallinnassa), tietoturva ja sovellustuki. Olin valmistanut kokoukselle kannanottoluonnoksen, joka hyväksyttiin lähes sellaisenaan.

Kannanotossa korostettiin koulutuksen ja hyvän atk-tuen merkitystä jatkuvasti muuttuvassa ja laajenevassa tietokoneiden ja tietoverkkojärjestelmien käytössä. Vantaan seurakunnilla on kaksi ATK-tukihenkilöä, joista toinen on lähiaikoina jäämässä eläkkeelle. Toimintaohjelmaluonnoksessa pohdittiin toisen tukihenkilön tehtävän lakkauttamista tässä yhteydessä. Kannanotossamme pidettiin tätä vaihtoehtoa huonona, koska pidettiin mahdollisena, että ATK-tuen heikkeneminen voi viedä kohtuuttomasti muiden työntekijöiden voimavaroja. Vantaan seurakunnilla on noin 500 palkattua työntekijää. Kahdella AKT-tukihenkilöllämme on käytettävissään päivittäin keskimäärin 2 minuuttia työaikaa työntekijää kohti. Eli jos yhden ATK-tukihenkilön säästäminen pois hidastaa päivittäin kaikkien työntekijöiden työtä minuutin verran, on tämän tehtävän lakkauttamisesta saatu hyöty menetetty. (Tätä laskelmaa en ollut tehnyt kannanottoon.)

Lisäksi olin laittanut kannanottoon ehdotuksen ruuhkavuosia elävien tavoittamisesta nettipalvelujen kautta: ”Tilastojen mukaan diakonia tavoittaa parhaiten ruuhkavuosissa olevia henkilöitä, joiden ei voi olettaa ehtivä kirkolle, vaikka tarjolla oleva toiminta olisi kuinka hyvää. Diakoniatoiminnan kanssa pitäisi kehittää verkosta saatavia palveluja tälle ryhmälle. Mallia voisi ottaa mielenterveyspalveluista, joiden toimivuudesta on paljonkin tieteellistä näyttöä. Useimmat tällaiset toimivat palvelut alkavat kasvokkaisella kohtaamisella, joka auttaa motivoitumaan myös internetin kautta löytyviin palveluihin. Diakonian toiminnoissa näitä kasvokkaisia kohtaamisia syntyy. Jatkopalvelujen kehittämiseen voisi ottaa mallia esim. www.oivamieli.fi-sivuista.”

Vormsin seurakuntatalohankkeen pohtimisen taustaksi saimme ilahduttavia uutisia Vormista. Viime vuonna siellä oli pidetty 43 jumalanpalvelusta. Kaikille sitä toivoville oli tarjottu kyyti ilmaiseksi jumalanpalvelukseen ja samalla käyntiin paikallisessa kaupassa. Seurakunnan jäseniä oli autettu polttopuiden saamisessa, lääkäriavulla ym. ja seurakunnan vanhusten luo oli tehty kotikäyntejä. Myös lapsia oli tavoitettu: pyhäkoulua kävi 10 lasta ja joulukuussa kirkossa oli järjestetty Vormsin peruskoulun (1–9 luokat) joulujumalanpalvelus.

 

Kaisa Koivula, Rekolan srk

Hiljan teoreettisen fysiikan eläkkeelle jäävä professori Kari Enqvist sanoi Helsingin sanomien haastattelussa, että tiede on vallannut uskonnon paikkaa maallistuneessa yhteiskunnassa. Se on totta. Se, mistä odotat ratkaisua ongelmiisi ja selitystä olemassaoloosi, on jumalasi. Ja luonnontieteistähän sitä nykyään odotetaan: vientiteollisuutemme ja varallisuutemme toivo on teknologiassamme, odotamme kemian- ja ympäristötieteiden ratkaisevan maapallon lämpenemisen ja kysymme biologialta, mistä olemme tulleet.

Luonnontieteet eivät kuitenkaan voi selittää syytä siihen, miksi olemme täällä. Jos Joku meidän ulkopuolellamme on tarkoittanut meidät; jos joku Luoja on luonut luonnon, hän on luonnon ulkopuolella. On kyse yliluonnollisesta. Nimensä mukaisesti luonnontieteet tutkivat luontoa. Ne eivät oman itsemäärittelynsäkään mukaan voi saada tietoa luonnon ulkopuolelta. Luonnontieteet eivät tuota tietoa Jumalasta, koska yliluonnollinen ei kuulu luonnontieteiden tutkimuskohteisiin eikä niiden menetelmillä voi yliluonnollista tavoittaa.

Kysyä luonnontieteiltä, onko Jumala olemassa, on vähän samaa kuin viedä auto autokorjaamolle. Asentaja voi kyllä omilla menetelmillään saada selville, että autoni jarrulevyt on vaihdettava. Mutta asentaja ei saa menetelmillään selville, miksi ajoin autoni Jyväskylään. Eikä siitä voi päätellä, ettei minua ole olemassa.

Kaisa Koivula, Rekolan srk

Rekolan uuden seurakuntaneuvoston ensimmäinen kokous pidettiin 30.01.2019. Paikalla olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki neuvoston jäsenet. Kokoustimme kolme tuntia, mistä en ollenkaan osaa sanoa, oliko se pitkä vai lyhyt aika. Mielenkiintoista oli.

Valitsimme SE:n Tiina Tuomelan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajaksi vuosiksi 2019–2020. Rekolassa on tapana, että seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja toimii neuvoston kokouksien puheenjohtajana. Käsittääkseni tähän tapaan päädyttiin edellisellä kaudella. Tiina on Rekolan seurakuntaneuvoston eniten ääniä saaneen ryhmän eniten ääniä saanut jäsen. Hän oli varapuheenjohtajana viime kaudellakin ja olen ymmärtänyt, että edellinen neuvosto oli tyytyväinen järjestelyyn. Siunausta, Tiina, tähän tehtävään!

Hyväksyimme myös Rekolan seurakunnan viime vuoden toimintakertomuksen. Laitan tähän siitä muutaman minusta mielenkiintoisen asian. Kouluissa oli päästy edelleen toimimaan: oli pidetty päivänavauksia ja välituntipäivystystä joillakin kouluilla. Lähetystyössä oli painotettu kouluikäisten kohderyhmää siten, että nimikkolähettimme olivat tehneet kouluvierailuja Rekolassa käydessään. Asolan seurakuntatalolla oli järjestetty kesä-heinäkuussa kesäkahvila neljänä päivänä viikossa. Tavoitteena oli ollut yhdessäolosta ja yhteisestä brunssista nauttiminen. Osallistumisia oli ollut lähes 2000. Joukossa oli ollut kaiken ikäisiä ihmisiä ympäri Vantaata. Yhteisen pöydän kautta oli saatu merkittävä osa tarjoiluista. Vastuussa oli ollut seurakunnan palkkaamia työntekijöitä, kuntouttavassa työtoiminnassa olevia ja vapaaehtoisia. Toiminta oli kiinnostanut aivan uusia ihmisiä ja monet olivat antaneet oman osaamisensa muiden iloksi esim. hartaushetkiä pitämällä tai soittaen ja laulattaen muitakin. Toiminta koettiin niin suurena onnistumisena, että kesäkahvilasta toivotaan ympärivuotista toimintaa. Tässäkin tärkeä rukousaihe.

Päätimme myös, että – ainakaan nyt – ei aseteta toimikuntaa seurakuntavaalien äänestysaktiivisuutta parantamaan, vaan keskitytään seurakunnan toiminnan kehittämiseen ja sen myötä äänestysaktiivisuuden parantamiseen. Minä perustelin kyseistä päätöstä sillä, että äänestysaktiivisuus kirkollisvaaleissa noudattelee muuta aktiivisuutta seurakunnissa. (Muutakin keskustelua käytiin, mutta koska keskustelu seurakuntaneuvoston kokouksessa ei oli julkista muilta kuin niiltä osin, miltä julkistaja omia keskustelukontribuutioitaan haluaa julkistaa, en nyt tähän muiden kommentteja laita.) Päätökseen liitettiin toivomus, että kasvatustyö tutkisi aloitteen äänestysaktiivisuutta edistävän toimikunnan perustamisesta ja pohtisi mahdollisuuksia nuorten osallistamiseksi päätöksentekoon. Tämä toivomus ei ollut esityslistalla ja huomasin, että neuvostotyöskentelyssä pitää olla jatkossa tarkkana siitä, ettemme tee valmistelemattomia päätöksiä, joista ei käydä kunnon keskustelua.

Jouko Jääskeläinen, Vantaankosken seurakunta

Kaste on suuri lahja – miksi siitä vieraannutaan?

Noin 50 kertaa mainitaan sana kaste uudessa asiakirjassamme. Se onkin tarpeen. Huolen taustalla on kasteen suosion suhteellisen nopea lasku 2010-luvulla. Myös kasteen kulttuurinen asema ja tulkinta ovat muutoksessa: yhä useammassa perheessä päätös lapsen kastamisesta halutaan jättää lapselle itselleen.

Vuonna 2019 jatketaan tutkimustyötä kasteen ja kummiuden merkityksen avaamiseksi sekä nuorten kaupunkilaisten aikuisten elämän, asenteiden ja toiveiden ymmärtämiseksi sekä edistetään teologista keskustelua ja toimenpiteitä kasteen ja kummiuden merkityksen avaamiseksi nykyajan ihmisiä koskettavalla kielellä.

Kastehan on huikea asia. Luterilaisen opin ja Tunnustuskirjojen mukaankaste on toimitus, jossa kastettava tulee kristityksi ja liitetään Kristuksen ruumiiseen, universaaliin kristittyjen yhteisöön. ”Kaste vapauttaa synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, antaa pääsyn Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään hänen kanssaan”. Kasteen pelastava vaikutus ei johdu itse vedestä, vaan siihen liittyvästä Jumalan sanasta.

Siitä se alkaa. Kristillinen opetus ja kasvatus, perheiden vastuulla ja yhdessä, päiväkerhoissa, pyhäkouluissa, elämän vaiheiden pitkässä ketjussa. Voimme luopua kasteen armosta ja tarvitsemme paluuta uskoon, parannusta. Tässä korostuksemme kirkossamme saattavat vaihdella, mutta olennaista on, että kastetta ei tarvitse eikä pidä uusia. Huikea lahja.

Kasteiden määrän väheneminen on sittenkin oire joistakin asioista, ei ongelmien syy. Kuitenkin kasteesta luopuminen perheissämme voi muuttua syyksi, joka pahentaa uskon kriisiä ja heikentää kirkkomme sanoman kuuluvuutta ja uskottavuutta.

Toivon, että kampanja ja vuoteen 2030 ulottuva tekeillä oleva Kirkon kasvatuksen ohjelma paneutuu ennen kaikkea kasteen ja uskon substanssiin. Hyvää tuotetta on hyvä tarjota ja markkinoida, markkinointiongelma tämä ei ensisijaisesti ole. Monia uusia käytäntöjäkin varmaan löydetään. Olisiko pahitteeksi, että perheiden kanssa sopien kastetoimituksia koettaisiin yhdessä, myös viikkojumalanpalveluksissa, vaikka perinteemme Suomessa on koti- ja perhekeskeinen tässä asiassa.

Tarvitsemme yhteisiä arvoja. Silloin tällöin huomaan, että joku tai jokin on mennyt ohitseni, vaikka itse olen yrittänyt pysyä paikallani. Nuoruudessani opiskelijamaailmassa vallalla olivat kollektiiviset arvot, tänään olemme maassamme jopa ääriyksilöllisissä arvoissa.

On hyvä ja tarpeen, että Kirkon tutkimuskeskus on mukana myös kansainvälisessä European Value Study -kyselyssä ja tutkimuksessa. Oikeita arvojahan ne eivät kerro, mutta auttavat arvioimaan, mihin sielunmaisemaan sanomamme tulee osoittaa. Eikä se ole monimuotoistunut vain maahanmuuttajien myötä, kuten tekstissä todetaan, vaan ihan moninaisesti meidän omastakin toimestamme. Hyvässä ja pahassa. Kristillinen tavoitteemme ovat yhteisölliset arvot. Yhdessä. Rakasta Herraa Sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Topias Tanskanen, Tikkurilan seurakunta

Seurakuntavaalien teemana on #minunkirkkoni. Halutaan kysyä, millainen on sinun kirkkosi, mitä haluat kirkoltasi. Millainen kirkkosi on?

Toivottavasti kirkko ei ole minun. Sillä se ei olisi kaunista katsottavaa.

Viime vaaleissa oli itse asiassa samantapainen slogan: ”Tee kirkosta itsesi näköinen”. Minkä näköinen kirkko silloin olisi? Olisiko se samanlainen kuin Instagram-päivityksemme Pancho Villasta tai Burger Kingistä? Olisiko se kaunis hymy, joka peittää väsyneet kasvot ja väsähtäneet voimat? Vai olisiko se enemmänkin sen näköinen, mitä haluamme salata?

Juha Leinonen tekaisi viime vaalien alla muutaman varjomainoksen, jotka kertoivat ”itsesi näköisestä kirkosta”. Helsingin teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä hän kommentoi tätä seuraavalla tavalla:

”’Minun’ näköinen kirkko on ruma, koska ’minä’ on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän lauseen yhteydessä oli jossain kohdissa aluke ”Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkansa.”
http://kyyhkynen.tyt.fi/joku-saattaa-suuttua-kyyhkynen-42014/

Mielestäni Juha on oikeassa. Minun näköiseni kirkko ei olisi kaunista katseltavaa. Eikä kirkko ole minun omistettavani. Kirkko on Kristuksen kirkko. Jeesuksen kirkko. Ultimaattisen Jeesustelijan kirkko. Ei minun kirkkoni.

Sen takia, jos haluan rakentaa kirkkoa, en rakenna sitä itseni näköiseksi, vaan haluan rakentaa sen Kristuksen näköiseksi. Kristus taas näyttää siltä, miltä hän näyttää Raamatussa. Raamattu nimittäin todistaa Kristuksesta ja on tallettanut meille tiedon historiallisesta Kristuksesta, jonka kautta taas Jumala, joka on Kristus, on ilmoittanut itsensä meille.

Silloin kiinnitän katseeni Kristukseen. Pyrin rakentamaan kirkkoa ja antamaan oman panokseni sille, mikä on Kristuksen kasvojen näköistä. Ja hänen kasvonsa me opimme tuntemaan Raamatusta, Jumalan historiaan sitoutuneesta ilmoituksesta.

Seurakunnan ja kirkon elämän tulisi siis heijastaa oman Herransa tahtoa. Millainen Jeesus on, sellainen tulisi kristittyjen ja siten seurakunnan ja kirkonkin olla. Siis: Vastaanottavainen, rakkaudellinen, anteeksiantava, sisäänkutsuva, mutta samalla myös totuudellinen, Jumalasta puhuva, Jumalan luokse kutsuva, taivaan kotiin sisäänheittävä.

Lopulta kyse ei ole siitä, mitä me olemme, vaan siitä, mitä Jumala on. Meidän näköisemme kirkko ei ikinä ole Kristuksen näköinen kirkko, sillä me olemme liian syntisiä, epäonnistuvia, raihnaisia, rikkinäisiä, hajalla olevia, rakkaudettomia, väsyneitä ja väsähtäneitä, armahdusta kaipaavia. Me emme ole täydellisiä, emme aina niin rakkaudellisia, emme sisäänkutsuvia vaan yleensä ulossulkevia.

Kristus on rakkaudellinen, vastaanottavainen, anteeksiantava, sisäänkutsuva. Hän armahtaa, hän rakastaa, kohteestaan riippumatta. Hän rakastaa ehjäksi. Siitä merkkinä seisoo risti joka kirkon katolla. Risti kertoo siitä uhrauksesta, jonka Jeesus on tehnyt jokaisen meistä puolesta kantamalla meidän virheemme ja rikkomuksemme ristillä meidän puolestamme, kun olimme vielä hänen vihollisiaan. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jeesus ei jäänyt ristille, vaan nousi ylös kuolleista ja osoitti voimansa, ja osoittaa yhä tänä päivänä. Hän on elävä Herramme, joka hallitsee meitä ja kirkkoaan yhä tänäänkin armolla ja totuudella. Hän on Kirkon Herra. Kirkkoherra. Emme me.

#minunkirkkoni on #Kristuksenkirkko. Onneksi. En rakennakaan omaa kirkkoani, vaan omalla vajavaisella panoksellani Kristuksen kirkkoa. Armosta ammentaen. Levosta käsin. Sanasta elämään.

Raimo Huvila, Vantaankosken seurakunta

”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Joku ehkä tietääkin, että edellä oleva on lainaus on Kirkkojärjestyksen 1. luvun (Kirkon tunnustus ja jäsenet) 1 §. Viitaus Jumalan pyhään sanaan tarkoittaa luonnollisesti Raamattua, joka on kirkon opin ja toiminnan ”käsikirja” ja sen mukaan tulisi myös pelastuksen evankeliumia julistaa.

Onko kirkko tässä keskeisessä tehtävässään onnistunut menneinä vuosina ja onnistuuko tänään, on kirkkomme polttava kysymys jatkuvassa jäsenkadossa. Valitettava totuus on, että Raamatun mukainen sanoma on ohentunut ja muukin kirkon tiloissa järjestettävä toiminta on osittain muuttunut vähemmän kirkolliseksi; mielestäni kaikissa tällaisissa tilaisuuksissa tulisi pitää esillä myös ripaus kirkon perussanomaa. Ikävää on todeta, että kirkko ei suuremmin kiinnosta edes vielä kirkkoon kuuluvia, jos seuraaviin tutkimustuloksiin on uskominen Vantaan osalta, jossa viimeisimmän tilaston mukaan asukkaista kirkkoon kuului 57,3%.

Kirkkomonitor Vantaalla jäsen 360 -raportissa suomalaiset on jaettu neljään eri kategoriaan eli

1. IRRALLISET (kirkosta etäällä olevat nuoret aikuiset) ja tässä ryhmässä seurakuntiemme jäseniä on 52,4%; yksi keskeinen viesti on, että kirkolla ei ole heille merkitystä.
2. MALTILLISET (perinteisiä arvoja kunnioittavat) ja tässä ryhmässä seurakuntiemme jäseniä on 18%; yksi keskeinen viesti on, kirkon tulisi keskittyä hengellisiin tehtäviinsä, pitäytyä Raamatun opetuksissa ja keskittyä heikompiosaisten auttamiseen.
3. AVOMIELISET (liberaalit henkiset etsijät) ja tässä ryhmässä seurakuntiemme jäseniä on 6,1%; yksi keskeinen viesti on, kirkon ulisi keskittyä auttamistyöhön ja olla suvaitsevampi.
4. USKOLLISET (kirkon opille uskolliset) ja tässä ryhmässä seurakuntiemme jäseniä on 23,4%; yksi keskeinen viesti on, perinteinen käsitys uskosta ja kirkon opeista. HUOM. Tässä kategoriassa Helsingissä vastaava luku on 1%, joten ei ole ihmeteltävää, että tämä myös näkyy esim. luottamuselinten kokoonpanossa.

Hyvät kirkon jäsenet ja sen ulkopuolella olevat, nyt on herättävä puolustamaan Suomen ev.lut. kirkkoa vielä pahemmalta näivettymiseltä ja tultava rohkeasti mukaan kirkon monipuoliseen toimintaan ja olemaan rohkeasti armon asialla.

 

Jarmo Haverinen, Vantaankosken seurakunta

Kun arki sujuu, meidän ajatuksemme eivät ole sen ansaitsemassa ulottuvuudessa Jeesuksessa Kristuksessa, Hänessä, joka on pelastanut meidän kaikkien elämän. Hän loi kaikille meille perustan olemassaoloomme kaksituhatta vuotta sitten, kun aika oli eri.

Valitettavasti meidän ajatuksemme ovat arjen harmaassa. Siinä, mikä ei ole tärkeintä elämässä. Me tahdomme ajatella positiivisesti, ja paeta tätä kaikkea ”menemiseen” ja kiireeseen. Meidän arkemme on usein pinnallinen ja yksipuolinen. Toki osaamme olla kiitollisia, kun olemme terveitä, meillä on ystävämme ja perheemme. Mutta missä on Hän, joka on luonut kaiken tämän todellisuuden meille? Olemme kovin unohtaneet Jumalan merkityksen jokapäiväisessä elämässämme.

Miksi arki on niin vaikeaa? Miksi meillä on niin paljon vastoinkäymisiä? Miksi Jumala on luonut niin paljon negatiivista tähän elämään, jota elämme? Mutta onko tarvetta meidän keskittyä siihen, mikä on Jumalan luomistyössä vastentahtoista. Kun voisimme keskittyä siihen, mitä Hän on luonut meille ilonaiheita tähän meidän todellisuuteemme. Olisiko se mahdollisesti parempi niin?

Kun muistamme jokaisena päivänä Häntä, meillä on jo paljon paremmin. Koska Hän on tarkoittanut näin. Hän on tarkoittanut, että meillä olisi kaikki hyvin. Älkäämme siis muistako vain huonoja kokemuksia, kun muistamme Jumalaa. Ei meidän tarvitse elää kaikkea huonon kautta. Meidän ei tarvitse olla niin katkeroituneita, koska meillä on Jeesuksemme. Hän, joka on hyvä jokaiselle. Hän on Vapahtajamme, meidän jokaisen turva, meidän Pelastajamme. Mikään ei koskaan korvaa tätä elämässämme. Hän on parasta kokemassamme elämässä. Koska Hän antaa anteeksi jokaisen syntimme, kun tämä maailma, ja sen ihmiset eivät.

Kun muistamme Häntä jokaisena päivänä, meillä on hyvä keskittyä tulevaan, mikä on siunattu Hänen olemassaolonsa kautta. Tällöin arkemme on paljon parempi. Hän on sen näin tarkoittanut. Miksi siis emme muistaisi tätä kaikkea jokainen päivä, kun elämme arkeamme.

Jukka Norvanto, Korson seurakunta

Perinteisesti on ajateltu, että seurakuntien yhtenä työmuotona on lähetystyö. Nykyään ymmärretään paremmin, ettei lähetystyö voi olla vain yksi työmuoto, vaan että Jeesuksen antaman lähetyskäskyn toteuttamiseen on osallistuttava kaikissa työmuodoissa. Siksi on oikein sanoa, että lähetyksellä on kirkko. Toisin sanoen kaikissa seurakunnan työmuodoissa tulee näkyä evankeliumin sanoman välittäminen.

Niinpä lähetystyöstä puhuttaessa onkin alettu erottaa toisistaan kotimaassa ja ulkomailla tehtävä lähetystyö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityisesti ulkomailla tekemä lähetystyö on organisoitu kirkon seitsemän lähetysjärjestön kautta. Toisin sanoen kirkossamme ulkomailla tapahtuvan lähetystyön käytännön toteutus on uskottu seitsemälle lähetysjärjestölle. Tätä kirkon tekemää lähetystyötä koordinoi ja myös kehittää Kirkon lähetystyön keskus. Nämä seitsemän järjestöä ovat solmineet ns. perussopimuksen, joka takaa, että niillä kaikilla on kirkon lähetysjärjestön asema sekä kotimaisessa että ulkomaisessa työssään. Kirkko myös sitoutuu kohtelemaan kaikkia lähetysjärjestöjä yhdenvertaisin perustein.

Vantaan seurakunnissa keskustellaan aika ajoin kiihkeästikin ulkomailla tehtävästä lähetystyöstä ja siitä, miten sitä pitäisi tehdä ja minkä järjestön kautta. Lähetysjärjestöjen toimintaa pohdittaessa nousee esiin kysymys myös siitä, mihin kukin niistä toiminnassaan keskittyy. Niissä keskusteluissa näyttää helposti unohtuvan se, että lähetystyössä on jatkuvasti kysymys ihmisen kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta. Ihminen on luotu olennoksi, jolla on fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet. Nämä kaikki on otettava huomioon lähetyskentilläkin, ja niin on myös perinteisesti tehty.

Hyvänä esimerkkinä on kuluneena syksynä ajasta ikuisuuteen siirtyneen Lähetysyhdistys Kylväjän pitkäaikaisen Etiopian-lähetin, Marja Eskolan, kirjoitus vuodelta 1986. Siinä hän välitti tuntemuksiaan lähetyskentältä: ”Lähetystyössä halutaan auttaa koko ihmistä: antaa nälkäiselle leipää, hoitaa sairaat ja julistaa evankeliumia. Vaikein asia minulle lähetystyöntekijänä avustustyössä on ollut se, että viimeksi mainittu on ollut kiellettyä. En ole voinut julistaa Jumalan Sanaa, kertoa nälkäisille Jeesuksen sanaa, jossa Hän sanoo: ’Minä olen elämän leipä, joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoon minuun, se ei koskaan janoa’ (Joh. 6:35).

Rukoukseni on, että vielä tällä työkaudellani saisin julistaa evankeliumin vapauttavaa ilosanomaa niille tuhansille, joihin minulla on tässä työssä syntynyt hyvä yhteys.”

Marja Eskola ymmärsi hyvin etiopialaisten tarpeen tulla kohdatuiksi kokonaisina ihmisinä, siksi hän surkutteli sitä, että tuohon aikaan evankeliumin julistaminen oli häneltä kielletty. Hän ymmärsi, ettei ihminen todellakaan elä yksin leivästä.

Nykyäänkään ulkomailla tehtävää lähetystyötä ei voida arvioida vain sen perusteella, missä määrin työ on kohentanut paikallisten ihmisten ulkoista elämää. Ihminen on kokonaisuus, ja ihmisen hengelliset tarpeet ovat myös todellisia tarpeita; ne voivat täyttyä vain Herrasta Jeesuksesta kertovan evankeliumin sanan kautta.

 

Jouko Jääskeläinen, Vantaankosken seurakunta

On arvioitu, että 40-vuotiailla on paras koulutuspohja tämän päivän Suomessa. (http://naytadata.com/2018/02/02/suomen-koulutetuin-sukupolvi/). Tämän ymmärrän maamme kasvun ja edistymisen kannalta hyvinkin, mutta miksi nuoremmat ikäluokat eivät ole kärjessä?

Ehkä eräs selitys löytyy elämisen motivaatiosta. Liian monilla on elämänsä alkuvuosikymmeninä kasvuongelmia ja he kokevat syrjäytymistä. Voisimmeko me seurakunnissa antaa nuorille vahvan ja turvallisen elämänuskon ja toivon näköalat? Se auttaisi koko elämisen motivaation vahvistumista, ehkä aivan oppimistakin myöten.

Jouko Jääskeläinen, Vantaankosken seurakunta

Kirkolliskokouksen enemmistö valitaan seurakuntavaalien perustalta. Seurakuntavaalit käydään marraskuussa 2018. Silloin valitaan kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot. Samalla käytännössä valitaan myös linja seuraavalle kirkolliskokoukselle. Varsinainen vaali on helmikuussa 2020, mutta maallikoiden osalta (noin 60 % jäsenistä) sen toteuttavat nyt luottamustehtäviin valittavat henkilöt seurakuntien jäsenmäärien määrittelemässä suhteessa.

Kaikki keskeiset ja oppia koskevat kysymykset on käsiteltävä muutosten osalta ¾ enemmistöllä. Tämä koskee myös avioliittoon vihkimistä, minkä kirkolliskokous on pitänyt kirkon opin mukaisesti naisen ja miehen liittona.

Elämässä ja ajan saatossa esille saattaa nousta moniakin kysymyksiä, joihin kirkko ja seurakunnat joutuvat ottamaan kantaa. Sanasta elämään -listan ehdokkaat ovat sitoutuneet kirkkomme opin pitämiseen Raamatun perustalla. Tunnustuskirjat on luterilaisen uskon tulkintaperiaate, mutta se ei missään ohita tai korvaa Raamattua. Monissa muissa uskonnoissa ja kristillisissäkin tulkinnoissa erilaiset perinnäissäännöt saattavat nousta keskeiseen asemaan.