Kai Kronlund, Tikkurilan srk, Vantaa
Yksi elämän edellytyksistä luomakunnan ja ihmisen todellisuudessa on valo. Sen huomaa helposti varsinkin nyt, kun lähestytään pimeää vuodenaikaa. Puhellaan siitä, miten illat lyhenevät ja aamut hämärtyvät. Itsekin olen aamubussissa istuessani hiukan haikeana todennut syksyn saapuvan ja valoisan kesän taas hiipuvan. Huomaan miettiväni, että saadaankohan talveksi lunta eteläiseen Suomeen. Onneksi lopulta lumi sataa maahan vähän kuin Jumalan armo, valmiina valaisemaan jokaisen.

Ihminen on luotu niin, että hän tarvitsee valoa ja etsii sitä, joskus tiedostamattaankin. Sisäisen valon kaipuu voi alkaa hämärän huomaamisesta itsessään.

Jos sisällä on hämärää tai pimeää, niin kuin kai jokaisella joskus, on Taivaallinen Isä antanut siihen todellisen avun, Jeesuksen Kristuksen, joka itsekin sanoi olevansa maailman valo. Tämä hiukan yllättäväkin sanoma on yhä kaikkia lähellä, ja se huomattiin jo silloin kun Jeesus eli ja kohtasi ihmisenä toisia. Tästä Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta hänen aikalaisensa Johannes kirjoitti evankeliuminsa alkuun, että ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.”

Ja tulikin. Tämä viesti, ilon ja valon evankeliumi, on edelleen kirkon kuljetettavana ja seurakunnan säilytettävänä. Se voidaan paitsi huomata, myös antaa sen valaista, sillä ”…kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi”, Johannes edelleen kirjoittaa.

Tätä valoa vaaleissakin kannattaa seurata.